Tammikuussa 1917 työläisäidit hytisevät halkojonossa Hakaniemen
torilla. Talvi 1916-17 on alkanut erittäin kylmänä, mutta polttopuukin on
kadonnut mustaanpörssiin. Siellä niiden hinta on kolmikertaistunut vuodessa,
vaikka maa on polttopuun suhteen omavarainen ja halkoja on tehty ennätysmäärä.
Mutta kaupunkiin niitä ei saada, koska lojuvat varastoissa välittäjien
odotellessa vielä parempia hintoja.
Paleltumiskuolemien välttämiseksi kaupungin porvarijohto on
järjestänyt halkojen hataraa hätäjakelua, vaikka periaatteessa ei hyväksykään
markkinoiden toimintaan puuttumista. Yksi jakelupiste on Hakanimessä.
Kun halot on jonotettu, siirrytään haalimaan elintarpeita.
Voita yritetään ostaa säännöstelykupongeilla, mutta korttiannostakaan ei riitä
kaikille. Soppalihaa on kaupassa silloin tällöin, mutta se on käynyt liian
kalliiksi köyhille. Ruisleivänkin hinta on kolminkertaistunut.
Mutta ahdinko ei koske kaikkia. Lehdistä saadaan lukea, että Helsingin pörssissä osakekurssit olivat nousseet uuteen ennätykseen
vuoden 1916 lopulla - niiden hinta oli yli kolminkertaistunut vuodessa.
Sotateollisuus tuotti erinomaisesti. Suuria voittoja on tehty myös raaka-aine-
ja elintarvekeinottelulla sekä vuokrakiskonnalla.
Euroopan kentillä maailmansota raivoaa entistä verisempänä.
Sensuurin takia Venäjältä ja itärintamalta ei saada tietoja, mutta Venäjän
armeijan sotasairaaloihin Helsinkiin tuodut haavoittuneet kertovat armeijan
vastoinkäymisistä. Huhujen mukaan myös keisarikunnan taloustilanne on vaikeutunut.
Siihen viittaa sekin, että Venäjä vähentää sekä sotatarviketilauksia että
vallitöitä Suomessa.
Sen johdosta myös työttömyys alkaa ahdistaa
helsinkiläistyöläisiä, ensiksi rakentajia. Leipomotoiminta on suhteellisen
vakaata, koska leipää syödään niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, mutta voin,
sokerin ja jauhojen niukkuuden johdosta leipomot rajoittavat valikoimiaan ja
alkavat uhkailla irtisanomisilla nekin.
Vaikeuksista huolimatta helsinkiläistyöläisten mielialoissa on
tapahtunut heräämistä. Kun lakot ja mielenosoitukset on kielletty,
ammattijärjestöt ovat ryhtyneet vahvistamaan organisaatioitaan sisäisesti.
Vanhoissa käsityöläisosastoissa eletään murroskautta, kun perinteisiä
ammattikuntajärjestöjä kehitetään "teollisuusliitoiksi" tietoisten
sosialistien johdolla.
Helsingin Leipomotyöväen ammattiosaston vuosikokous pidetään
tammikuun puolivälissä 1917 HTY:n talolla. Uudeksi puheenjohtajaksi valitaan
suurella yksimielisyydellä Elannon leipuri Hannes Juvonen. Neljä vuotta osastoa
ansiokkaasti luotsannut Jukka Viitasaari ei ole nyt ehdolla eikä paikallakaan.
Syrjään hän ei ole vetäytynyt, vaan lähettää "hiljaiset taisteluterveiset
maan alta".
Vuosikokouksessa kuullaan osaston järjestäjäksi vuoden 1916
lopulla palkatun toveri Eemil Saran selostus: Helsingin leipurien enemmistö on
jo liittynyt ammattiosastoon, ja he ovat alkaneet järjestyä myös työpaikoittain
muodostamalla työhuonekuntia. Työhuonekunnat on saatu perustettua 58
leipomoliikkeeseen. Lähinnä pienliikkeisiin on määrä perustaa vielä 17
työhuonekuntaa. Lisäksi ovat nämä työhuonekunnat ryhtyneet keskenään
yhteistoimintaan puheenjohtajien neuvoston välityksellä.
"Näin saamme rivimme lujemmiksi sekä lisää tehoa
agitatsioonityöhön, lainvalvontaan ja mitä kohtalo eteemme asettaa."
Lainvalvonta tarkoittaa Leipomolain valvontaa. Laki kieltää
yötyön leipomoissa ja määrää työpäivän pituudeksi keskimäärin 8 tuntia. Tämä on
ensimmäinen työmiehiä koskeva työaikalaki maassamme. Helsingin leipurit
saavuttivat sen vuosia kestäneen sitkeän taistelun tuloksena 1907. Muilla aloilla tehdään vielä 10-12 -tuntista päivää
ja paikoin pitempääkin.
Kun
Leipuriosaston jäsenyys oli avattu edellisvuonna (1916) naisille, nyt nousi
kysymys myös muiden leipomoissa työskentelevien järjestymisestä -
leivänlaskijat, siivoojat ja ajomiehet olivat yhä ulkopuolella. Järjestäjä Sara
suosittelee sellaista teollisuusliittoa, johon saataisiin kaikki
leivänvalmistuksessa työskentelevät, ei ainoastaan leipomoiden apuväki, vaan
puotilaisetkin:
”Jos jolloinkin pannaan pyörät
seisomaan, niiden pitää seisoa viimeistä ratasta myöten. Sen kiristäväisempi on
työläisten rautakoura, mitä ahtaammalle se puristuu kapitalistin ympärille…
Onhan parempi että koko liikkeen väki tuntee seisovansa veljinä, yhdessä
rintamassa, yhteistä vastustajaa vastaan, kuin että esim. toiset työläiset
karttavat epäluuloisesti toisia, eivätkä tiedä mille kannalle joku osa
asettuu.”
Mutta toistaiseksi työmiehet saattoivat vain katsella hammasta
purren vaimojensa jonotusta ja lastensa kalpenevia kasvoja.
"Rautakoura" puristui nyrkkiin, mutta se oli pidettävä taskussa.
Työmies kirjoitti: ”Meitä on paljon; me
odotamme aikaamme."
